#mentoo – turpiin ja onnea elämään

 

Toimittaja Taneli Heikka kirjoitti mainiosti #metoo-kampanjan vanavedessä siitä, millaista väkivaltaista nöyryyttämistä myös miehet joutuvat kokemaan lapsuudesta saakka. Yhtään #metoota väheksymättä Heikka ehdotti myös kampanjaa häshtägillä #mentoo (jota itsekin jo aiemmin käytin jossain yhteydessä).

Heikan mukaan lyöminen ja turpiin saaminen kuuluu suomalaisen nuoren miehen kasvuun – vaikka ei tietysti pitäisi. Sen seurauksena väkivallan käyttäjän valta ja elämänpiiri kasvoivat, uhrin supistuivat. Pahoinpitelijät huomaavat, että toisten alistaminen parantaa heidän asemaansa.

Kolumnin myötä omatkin kokemukset nousivat taas mieleeni. Ei, en ollut pahasti ja systemaattisesti koulukiusattu, minä tai kiusaajani eivät joutuneet vaihtamaan koulua ja omat kokemukset ovat varmasti äärimmäisen mietoja oikeasti pahojen rinnalla – mutta ne ovat varmaan aika peruskokemuksia teini-ikäisten poikien elämästä.

 

Yläasteellamme tarkkailuluokan funktio oli ymmärretty väärin. Sen sijaan, että tarkkislaisia olisi erityisopetettu ja pidetty vähän kurissa, he saivat olla koko koulua terrorisoiva hunnilauma, joka otti omaan tarkkailuunsa joitakin helppoja maaleja. Suosittua oli muun muassa napata uhri jonnekin nurkan taakse ja nöyryyttää laittamalla laulamaan lastenlauluja ja pomppimaan niiden tahtiin – jos et totellut, väännettiin nenää niskaan tai muuten vaan vähän läpsittiin ja mukiloitiin. Kuulostaa lähes harmittomalle, mutta kun ympärillä ringissä on viisi miehen mittoihin kasvanutta uhkaavaa roikaletta, tilanne on kaikkea muuta.

En ollut ainoa silmätikku, muitakin toki kurmuutettiin. Ehkä olin hieman liian hintelä, kiltti ja hiljainen, vähän hassunnäköinen, liian pitkätukkainen, milloin mitäkin. Vaikka monenlaisissa porukoissa tuli pyörittyä, minulla ei ollut myöskään riittävän läheisiä koviskavereita minua puolustamassa.

Turpiin tuli myös jonkun kerran muuten vaan, tarkkislaisilta tai muilta lähiseudun janttereilta. Syiksi riittivät ne perusjutut: väärässä paikassa, väärään aikaan, vääränlainen ilme. Tietysti piisasi kaikkea muuta tölvimistä, tönimistä tai kepeää pelottelua, joka ei silloin tuntunut kepeälle.

Kaupunginosamme sosiaalinen kerrostuma oli sen verran kirjavaa, että sieltä versoi näitä kingejä, joista jokunen on kuulemma sittemmin kuollut tai istunut eri sortin rötöksistä.

 

Toinen porukka, jonka silmätikuksi pääsin (enkä ollut siinäkään toki ainoa), oli se toinen ääripää: muutamien vähän parempien eli rikkaampien perheiden kakarat. He tulivat yrittäjäkodeista, joiden talot olivat isoja. Merkkivaatteita ja käyttörahaa piisasi ja täysi-ikäisiksi tullessaan nämä lillikit ajelivat isien ostamilla uusilla autoilla.
Heidän aseensa ei ollut fyysinen, vaan henkinen julmuus: pilailua, nauramista, eristämistä, haukkumista, dissaamista mistä tahansa syystä tai syyttä. Tämän porukan valta perustui mukana nauravien hännystelijöiden joukkoon, joka kerjäsi itselleen pöydältä tippuvia makean elämän murusia.

Osa näistä veijareista seurasi aina lukioon saakka, jossa tilanteet tietysti lientyivät. Joku heistä tuli vuosien päästä pahoittelemaan käytöstään – kännissä, kuinkas muutenkaan.

Vähän tönimistä, pientä nenään nakuttelua, naureskelua – kaikki tämä on helppo kuitata pojat on poikia -kujeiluksi, eikä se näin jälkeenpäin kerrottuna kuulosta juuri millekään. Mutta jos sellaista ei ole kokenut, ei voi tietää mille tuntuu se lievä, mutta koko ajan läsnä oleva väkivallan tunkkainen uhka. Pelottavalle, ahdistavalle, epäoikeudenmukaiselle.

 

Jäikö minulle jotain pysyviä traumoja, henkisiä tai fyysisiä? Ei. Ihan normaali minusta tuli, ja tuhat kertaa pahempia kohtaloita löytyy. Mutta kokemuksista jäi pari vahvaa periaatetta, joita noudatan elämän eri käänteissä.

1. Väkivalta tai fyysinen voima (joitakin urheilulajeja tai raskaita ammatteja lukuun ottamatta) eivät saa olla niitä avuja, joilla elämässä pääsee eteenpäin. Uskon myös, että menestys on parempi kosto kuin se, että hankkii jonkun lähiösankarin hakkaamaan kiusaajansa.

2. Rikkaus – varsinkaan ansiotta saatu – ei oikeuta tönimään toisia.

Jarppa ja Karppa, Pekoni ja Korkki, Mikki ja Mikko, Pentikäinen ja Tuhkanen, ketä kaikkia teitä nyt olikaan: kiitos näistä opeista. Toivottavasti olette päässeet elämässänne eteenpäin olematta enää ihan yhtä mulkkuja.

 

Herättikö mitään? Jaa muillekin.